Ajattelen yhä

...siis olen vielä täällä, hereillä ja mietteissäni koneen äärellä.

Tällä viikolla olen kulkenut kaupungilla pukeutuneena Marilyn Monroeksi, antanut ystäväpariskunnalle lahjaksi Nightwishin liput, kirjoittanut ja siivonnut. Erityisesti siivonnut, pienen palan kerrallaan.

Viime vuoden keväällä aloitin blogissani Viikkosiivous-sarjan. Kuuntelin radiosta sunnuntaikuunnelmaa ja siivosin taloa. Viisi niitä blogitekstejä sitten syntyi, mutta noiden viikkojen aikana ehdin miettiä paljon siivoamisen merkitystä ja elämää ylipäätään - ja tietenkin nauttia hyvistä radiokuunnelmista. Nyt siivoamiseni on hidasta. Ehkä pitäisi etsiä taas se kuunnelmakanava (YLE Radio 1). Tänään siellä olisi ollut Itkupaju. 

itkupaju eli weeping willow

Mutta kyllä minä sentään tiskasin! Ja viikkasin vihdoinkin tuolin selkämykselle jättämäni perhoskuvioisen silkkiaamutakin talteen. Heitin yhden punaisen pyyhkeen kylpyhuoneesta pyykkikoriin. Pientä, niin kovin pientä, mutta isompi kivistäisi käsiäni.

Itkupaju tulee muuten uusintana maanantaina ja lauantaina. Se perustuu Hubert Selby Juniorin romaaniin The Willow Tree. Itkupajusta on myös laulu, Grandaddyn Underneath the Weeping Willow.

Tämä itkupaju lähtee nyt tästä nukkumaan ja toivottaa rauhallista, katkeamatonta unta itse kullekin. Tosin tuore unitutkimus näyttäisi viittaavan siihen, että joillekin sopii pätkissä nukkuminen. Kaipa se riippuu siitä, mitä noina aamuyön tunteina tekee: ei voi olla kovin terveellistä herätä tuskailemaan tilannetta, itkemään ennen kuin saa edes silmänsä auki. Mieluummin sitä sitten nousee ylös ja kirjoittaa, antaa sisälle sullottujen sanojen vyöryä ulos, yksityisiin kansioihin ja  myöhempään käyttöön.

Siitä tämä kirjailijan ammatti on kiitollinen. Kun saa yölläkin tehdä työtä. 

Kristuksen morsian

Tänään Radioteatteri esitti Heini Junkkaalan näytelmästä sovitetun kuunnelman, Kristuksen morsian. Sen voi kuunnella netistä tai käydä katsomassa Kansallisteatterissa - lippuja saa vielä. Se on myös ilmestynyt kirjana, joka arvioitiin muun muassa Kiiltomadossa.

Suosittelen! Teoksen aihe on hyvin ajankohtainen. Tarina kertoo Marionista ja Juliasta, jotka ovat menossa naimisiin, kun Marion yllättäen hurahtaa uskonlahkoon. Marionin äiti on saamassa piispanvihkimyksen, eikä Marionin uusi lahko hyväksyi edes naispappeja. Kuunnelmassa Marion siis edustaa päiviräsäsiä ja hänen äitinsä irja-askoloita. 

Minulle jäi erityisesti mieleen Marionin pappisäidin kommentti: tyttären Jeesus ilmestyi oudosti juuri silloin, kun tämän oli tarkoitus tehdä yksi elämänsä suurimmista päätöksistä: sitoutua. Pelko voi loitsia esiin kaikenlaisia jeesuksia, yleensä tuomitsevia. Sellaisia, jotka kieltävät ottamasta askeleen eteenpäin.

Tässä lainaus Radioteatterin sivulta:

Kristuksen morsian kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun me emme uskalla näyttää toisillemme ristiriitaisuuttamme tai heikkouttamme. Se esittelee ehdotuksen fundamentalistisen käytöksen syntyyn, tässä tapauksessa homouden vastustamiseen ja puolustamiseen. Kuunnelma ei etsi syyllisiä vaan tutkii maailmaa moniäänisesti.

– "Kun neljä vuotta sitten, ennen edellisiä eduskuntavaaleja, aloin kirjoittaa Kristuksen morsianta, kuvittelin kirjoittavani kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa näytelmää. Silloin en voinut kuvitellakaan, että Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon valittaisi naispiispa tai että homosiunauskohu kirkossa vaihtuisi todelliseen keskusteluun homoparien kirkollisesta vihkimisestä", Heini Junkkaala kertoo.

Sunnuntain kuunnelman aikaan yleensä siivoan kotiani. Tämä Radioteatterin esitys sai minut pilkkomaan päärynän ja latomaan sen päälle ison kasan kermavaahtoa. Istuin sohvalla ja kuuntelin, kunnes muistin, että viikkosiivoustahan tässä piti tehdä! Sain sentään tyhjät maitopurkit litistettyä kierrätystä varten.

Siivoan huomenna.

Missä ovat apurahat? Missä palkinnot?

Eino Leinohan se sellaisia kyseli. Kuuntelin Radioteatterin kuunnelman Löysäläisen laulu. Olipa hyvä! Toinen osa tulee ensi sunnuntaina.

Pudistelin leivänmuruja paahtimen sisältä ja siivoilin nahistuneita kurkunpätkiä jääkaapista. Pitäisi ostaa lisää juustoa, ajattelin. Tällaista tämä on, apurahojen odottelu ja pienellä pennillä elely. "Maantietä matkaa kirjaton, karjaton mies". Tai enhän minä nyt sentään kirjaton ole. ;)

Löysäläisen laulu kertoo Leinon elämästä, dialogin lomaan on sijoitettu hänen runojaan. Hienoa kuunneltavaa.

Leino sai 20 000 markan kansalaispalkinnon, jolla hän perusti säätiön tukemaan suomalaisia kirjailijoita. Jatkuvissa rahavaikeuksissa elävä runoilija taisi ottaa säätiöltä omiin tarpeisiinsakin. Ja miksei olisi ottanut? Onhan se nyt piru, että runoilijaa ei omana aikanaan osattu arvostaa! "Onko tarkoitus tappaa minut nälkään?" hän kysyi.

Leino otti kantaa. Totta kai. Jotta edes hautakummulla ei päästäisi sanomaan: "Hän vaikeni. Hän hyväksyi."

Kuunnelman jälkeen pakkasin vauvan vaunuihin ja kävelin lähikauppaan. Sain maksettua ostokset bonuksilla. Nyt on taas pöydässä juustoa. 

(kuva on Otto Mannisen ottama, SKS:n kokoelmat)

Pää sauhuaa, mutta hella kiiltää!

Viscontin leffa Intohimo ja väkivalta kuvaa fasismin nousua 1970-luvun Italiassa. Olin juuri lukenut Vihreän langan Mediapyövelin, Taneli Heikan, kolumnin "Persun syleily". Hän vertaa aivan oikeutetusti perussuomalaisia naapurimaan ruotsidemokraatteihin: "Niiden ohjelmissa on rasistinen juonne ja yhtymäkohtia kansallissosialistiseen identiteetti-, taide- ja teollisuuspolitiikkaan." Suomen ja Ruotsin media suhtautuu ilmiöön kuitenkin varsin eri tavalla. Siinä missä naapurissa ollaan äänekkään kriittisiä, meillä yritetään halata moinen kansallissosialistinen suuntaus kiltiksi. Mutta milloinkas sellainen olisi onnistunut? Tarvitsemme älykköjä, jotka ovat valmiita repimään perussuomalaisten vaaliohjelman kappaleiksi! 

Koska olin lukenut Vihreän lankani juuri ennen viikkosiivousta, kokemukseni Radioteatterin  Viscontin leffaan pohjautuvasta kuunnelmasta värittyi sen mukaiseksi. Siinäkin aristokraattinen professori vain keräilee taideteoksia, kun maailma rullaa eteenpäin. Ihmisiä kuolee ympäriltä, ja sitten vasta professori huomaa että kappas! Hehän olivat minulle kuin perhe. 

Minä en ainakaan halua keskittyä niin paljon esineisiin talossani, että ihmiset unohtuvat. En halua, että läheisiäni syrjitään, koska keinotekoinen "kansan ääni" niin sanoo.

Kuunnelman jälkeen jynssäsin vielä hellaa puhtaaksi, kun puhelin soi. Tuli puhdasta jälkeä, kun jatkoin sauhuamista Evita-lehden haastattelijalle. Rapsutin puulastalla tahroja levynkulmasta. Minä en sitten millään sulata kyseenalaistamattomia guruja! Semmoisia kuin Hare Krishnoissa. Semmoisia kuin Timo Soini.

Sillä minä näen perussuomalaisten puheenjohtajan ympärille keskittyvässä liikkeessä ilmiön, joka on minulle tuttu jo Krishna-ajoiltani. Tavallaan kyse on vieläkin ikävämmästä asiasta, koska siihen ei liity edes rehellistä uskonnollista hurmiota.

Ollako vai eikö olla ja muumioituneita sukkia

On hyvä päästä eroon haamuista. Muuten ne vain muumioituvat uhkaavan näköisiksi möykyiksi aivan niin kuin se pölyinen sukka, jonka löysin sohvan alta. Tai käskevät kostamaan kaikki todelliset ja kuvitellut vääryydet.

Siivotessani tänään kuuntelin Radioteatterin

Hamlet-matkaa.

Edellisen viikkosiivouksen aikana radiosta tuli Lootin vaimo. Silloin mietin taaksepäin katsomista. Milloin sitä ei kannata tehdä, ja milloin sotkuiseksi ennättänyt ruokapöytä suorastaan kirkuu sen perään. Katso, katso nyt näitä vanhoja lappuja minun pinnallani! 

Kun ihminen on turvassa, hän uskaltaa vilkaista olkansa yli. Se on peräti suositeltavaa. Ei sellaisesta suolapatsaaksi muutu.

Yhtä tärkeää kuin menneisyyden haamujen kohtaaminen, on myös niistä luopuminen. Kiinni pitäminen ja nurkkiin varastoiminen kun voi aiheuttaa jonkinasteista suolaantumista tai ainakin epäluonnollista patsastelua. Roskiin vaan kaikki turhuuksien turhuudet! Tai pyykkikoriin. Ei ole hyvä ihmisen hamstrata liikaa vanhoja asioita kaappien perukoille. Ketä loppujen lopuksi sohvatyynyjen välistä löytynyt kirjekuori ilahduttaa? Tärkeämpää olisi  ollut lähettää kirje jollekulle rakkaalle.

Sillä tavalla vanhoja muistoja tartutaan niskasta. En tarkoita, että ne pitäisi unohtaa  kuin nuhjuiset paperinpalat - tuskin Hamletillekaan olisi tehnyt hyvää isänsä muiston täydellinen katoaminen. Mutta niin paljon valtaa menneisyyden haamuille ei saa antaa, että ne rupeavat hallitsemaan ja määräilemään.

Hamlet-matkan oli ohjannut psykiatri Markus Sundblom, ja esittelyteksti lupasi syväpsykologista tulkintaa, joka veisi meidät matkalle tietoisuuden kerrostumiin ja huoneisiin. En kokenut Sundblomin ohjausta aivan näin syvällisenä: Hamlet-matka oli varsin perinteinen versio Shakespearen näytelmästä.

Kunnelma on myös aivan oma tateenlajinsa. Sen ei pitäisi tuntua siltä kuin istuisi silmät kiinni teatterissa. Mukavampaa tämän kuunnelman seuraaminen silti oli kuin vaikkapa pakollisen kurssikirjan lukeminen. En ole koskaan oppinut lukemaan näytelmäkäsikirjoituksia paperilta.

Sitä paitsi siivoamiseeni ilmestyi taas aivan uusia ulottuvuuksia.

Lootin vaimo

 Tuli pöytä siivottua.

Järjestellessäni katalogeja, laskuja ja teepussinroikaleita omiin kasoihinsa - mikä työhuoneeseen vietävään pinoon, mikä kompostiin tai tiskikoneeseen - kuuntelin Radioteatterin Lootin vaimoa. (Viereinen kuva on kuunnelman alkuperäisestä teatteriversiosta.)


Alkuperäismyytissä sodomalaisnainen muuttui suolapatsaaksi, kun katsoi taakseen. Kuunnelma käsitteli kipeitä aiheita, ja välillä unohduin pöydän ääreen maistelemaan italialaista olutta.

Mitä muutakaan tämä siivoaminen on kuin taaksepäin katselemista? Pöydällä lojuvat vanhat laskut muistuttavat kiireisestä viikosta, jolloin en jaksanut kirjautua verkkopankkiin tuskailemaan rahatilannettani. Teekuppien runsaus kertoo päätöksestäni vähentää kahvinjuontia, ja pöydän kulmalle unohtunut omega3-purkki siitä, että tämä talvi selvittiin ilman kaamosmasennusta. En tiedä, voiko siitä kiittää kalaöljykapseleita, anopin lahjoittamaa terapialamppua vai sitä, että kerrankin tein koko pimeän kauden vain rakastamiani töitä: kirjoitin ja maalasin. Tai ehkäpä uuden vauvan syntymä ei antanut tilaa (aikaa!) edes huomata hämärtyvää maisemaa. Ennen kuin ehdin tuskastua, oltiin jo helmikuussa.

Miira Sippolan ohjaama Lootin vaimo kertoo yksinhuoltajasta. Näytelmä yhdistää uskomattoman taitavasti raamatullisen miljöön ja suomalaisen "hyvinvointi"yhteiskunnan. Se liikkuu maailmassa, joka ei ole niistä kumpikaan mutta on samalla molemmat. Yhdessä kohtauksessa raskaana oleva Loviisa, Lootin lapsen äiti, istuu saunassa miettimässä synnyttäisikö lapsen sittenkään. Kuuluu kiukaan sihahdus. Toisessa kohtauksessa, toisia ongelmia kohti kuljettaessa, jalan alla narskuu lumi. Välillä kuulen kirkolliseen tyyliin laulettuja argumentteja puolesta ja vastaan.

Joskus on aivan välttämätöntä vilkaista olan yli, saada jotain tolkkua menneestä. Minkä tähden Lootin vaimoa rangaistiin? Miksi taakse jätetyn kaupungin katselu haurasti hänet? kirjoitin Mangopuun alla -romaaniinkin. Mietin tätä paljon silloin, kun itse toivuin vaikeasta ihmissuhteesta ja päätin pärjätä yksinhuoltajana.

Matkustin Manalaan, pelastin kauniin neidon hirviöltä. Unohdin, ettei taakseen saa katsoa ennen kuin on turvassa. Valonsäde ei ehtinyt ottaa kuin kaksi askelta nenälläni, kun jo vilkaisin selkäni takana kulkevaa kammotusta. Jätin sille oven auki tähän maailmaan.
   Olio oli ovela. Se nakersi minua pikkuhiljaa, näkymättömänä. Ohut vaijeri työntyi verisuonen sisään, ja kirurgi ojensi kätensä. Olio etsi lisää ruokaa. Paukamia sääressä. Verihyytymiä. Ojensin kirurgille sakset. Silmieni edessä vyöryvä nauha pyrki ulos, mutta onneksi suutani suojasi maski. Riensin kotiin ja soitin taas suin päin vanhaa leluani, totuuden torvea. Sen ääni kauhistutti ja iljetti.
   Suolakiteitä nousi jo iholleni.

   (Mangopuun alla, s. 224)

Patsaaksihan sitä muuttuu, jos kaivelee menneitä ennen kuin on turvassa. Ennen kuin jaksaa kohdata hirviöt takanaan. Muuten nuo iljetykset paisuvat jokaisesta kertomasta ja yhteenlaskusta yhä vaikeammin hillittäviksi, melkein kuolemaksi. Serotoniinin ainakin syövät hermopäätteistä.

Nämä pienemmät hirviöt - serpentiinin ja vessapaperin palaset - jaksan kyllä sortteerata pöydältä pois. Katso, tuossa on myttyyn jäänyt sideharso, siinä mustikkatahroja. Vaimo kuvasi oikein videokameralla, kun Kuutti söi ensimmäisen kerran mustikkaa. Minulla on joku, jonka kanssa jakaa tällaiset pienet, muiden ihmisten mielestä joutavanpäiväiset ilot.

Kuunnelman Loviisalla ei ollut ketään. Hän pohti omaa kaipuutaan tehdä patsaita Sodoman kaduille. Se oli hänen työtään, hänen paikkansa maailmassa. Mutta saako äidillä olla muita toiveita kuin omistautua lapselleen?

Heitän tahraisen sideharson pyykkikoriin ja menen halaamaan vaimoa. Avaan Kamala Markandayan romaanin ja tiedän, että elän juuri nyt sellaista elämää, jossa olen oikealla paikalla tässä maailmassa.

Ja ruokapöytäkin on siisti.